Vilja ja Milka ovat mielettömän uteliaita, energisiä, rohkeita, energisiä, kilttejä ja energisiä! Joko mainitsin, että ovat todellakin energisiä? Siis nyt päästän syvän huokaisun ja totean, että minulla ei ole i-ki-nä ollut noin vauhdikkaita tapauksia!
Lilja ei muuten näyttänyt torstaina enää yhtään niin kirpulta joten se nimitys ei enää päde hänen kohdallaan vaikka meno on kuin kirppulaumalla konsanaan. No nyt on pari samista sitten ja voin kertoa, että äänitaso on sitä luokkaa. Kuivikkeet lentelevät, mökit pomppivat, ruoka katoaa ja riippareiden kiinnikkeetkin kolisevat. Juoksupyörä on pakko katsoa uusiksi, koska tuo varajuoksari (Trixie) räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Näen sieluni suurin avoimin silmin miten se irtoaa kaltereista ja löytyy Saturnuksen renkaalta ja rottaset sinkoilevat Kuun ja Marsin välillä. Sen luokan menoa on tällä hetkellä jo sen kanssa. Puhumattakaan siitä mitä vauhtiviivoja ehdin juuri ja juuri aistimaan, kun rotat x, y ja z ovat olleet jo paikoissa a-ö ennen kuin omat tahmeat ihmisaivoni pääsevät kohtaan c... juu, vauhtia piisaa.
Viljan ja Milkan lisäksi tuli meille onneaan koittamaan kodinvaihtaja jolle haluttiin antaa mahdollisuus löytää toimiva lauma jossa saisi viettää hyvän ja rottamaisen elämän. Syitä en nyt ala sen enempää puimaan, koska se ei kuulu muille.
Tämä kodinvaihtaja on astetta erikoinen tapaus luonteeltaan. Hän on hieman arka, mutta todella utelias. Hänellä on pieniä rajoitteita erinäisten asioiden kanssa, mutta ainakaan oman laumani keskuudessa ja häkissä ei ole toistaiseksi näkynyt, että vaikuttaisi liikoja. Hän ei oikein tiedä miten olla oikea rotta, mutta suunta on jo todella hyvä, koska edellinen kotinsa teki upean pohjatyön hänen kanssaan, josta on nyt hyvä jatkaa (toivottavasti) yhteistä matkaa.
Hänen nimensä on Hupi. Olettekin voineet sen jossain kuulla tai nähdä.
En yleensä ota kodinvaihtajia. Sydämeni särkyy usein, kun näen tori.fi-ilmoituksissa näitä tapauksia, kun ei sitten kiinnostanutkaan ja sitten lukee "muuttuneen elämäntilanteen" vuoksi tai allergia puhjennut tai mitä tahansa muuta. On oikeitakin tilanteita olemassa, enkä niitä yhtään vähättele, mutta voi miten aistin niin usein, että ollaan otettu liian hepposin perustein lemmikki tai pari ja sitten ehkä petytty siihen mitä olivatkaan tai muuten vaan kyllästytty siihen vastuun määrään mitä tuovat tullessaan. Eniten inhoan huomata samojen tapausten vaihtavan kotia uudelleen, koska se aiheuttaa lopulta kuitenkin ikäviä tilanteita, kun stressi ja bakteerit ja virukset saavat kunnon juhlat ja jatkot voivatkin sitten olla kohtalokkaat...
Olen itse vetänyt suht tiukan rajan ylipäätään sille ketä meille pääsee (Siis rottien osalta, toki vieraat ovat aina tervetulleita.), koska olen tarkka siitä, että meidän lauman bakeeritasapaino säilyy mahdollisimman vakaana ja siten ei tulisi ylimääräisiä ongelmia. Sijoituskotina olemisen yksi tärkein ominaisuus on sitoutuminen siihen, että kaikki pysyy niin kunnossa kuin mahdollista. Ei tule toimia omavaltaisesti ja sotkea keskenään palasia joista voi muodostua sen luokan mosaiikkitaulu, että kasvattaja repii hiuksiaan eikä enää halua olla tekemisissä. Puhumattakaan siitä mitä voi aiheutua omille rakkaille lemmikeilleen.
Kannattaa siis ihan lemmikkikotinakin olla tarkkana ja mieluiten olla vähän liiankin varovainen kuin suksia suin päin so(n)taan.
Tästä voisin jaaritella kilometritolkulla, mutta mennäänpä nyt alkuperäiseen asiaan eli Hupiin.
Tosiaan päätin jostain syystä antaa tälle nahkamakkaranaaraalle mahdollisuuden. En olisi antanut ellei olisi ihan meidän kasvimamman kotoa tulossa ja hän siis kysyi haluanko kokeilla josko meidän laumaan istuisi paremmin, koska on eri ikäisiä jne. Kiitos tästä kunniasta, koska tiedän, että hän ei heppoisin perustein tätä mahdollisuutta meille antanut ja tuntuu enemmän kuin hyvältä, että luotetaan tällä tavalla.
Torstaina meillä oli ihana päivä. Jansku saapui tärkeän lähetyksen kanssa ja oli mukana sydäntä lämmittävä yllätyskin. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin se, että joku muistaa omia lapsia. Ihan sama ovatko ihmislapsia vai karvalapsia.
Karvalapset saivat herkkuja!
Tästä riittää nyt hetkeksi mamman murusille töitä taltoille!
Herkkujen lisäksi oli tosiaan kolme piuhapyllyä boksissa. Ihanasti sain varoituksen, että yksi minityyppi on löytänyt talttansa ja tykkää tarrata sormeen vähän kovemmin. Ei siis pure vaan on ilkikurinen mullikka joka pääsee rottien tapakasvatukseen. Sillä hetkellä rakastuin vielä enemmän Milkaan, kun nappasi sormesta kunnolla kiinni ja roikkui kirjaimellisesti kynsin ja hampain siinä. Tuli mieleen Salli-vainaa enemmän kuin aikaisemmin. Jotenkin karmii miten tuntuu, että tietyt sielut kiertävät meillä eri muodoissa. Joo, ei ajatella nyt sellaisia, mutta tuli vain mieleen.
Viljan kun nappasin katselmukseen, oli hän selvästi rauhallisempi tapaus. Se muuten oli vain silmälumetta, tyty päätti hämätä uutta mammaa vähän ja otti myöhemmin luulot pois.
Hupi oli todella varautunut. Jännä miten ruumiinkieli oli niin erilainen kuin mihin olen tottunut. Se ei ollut yhtään sellainen rottamainen, mutta oli kuitenkin. Vaikea selittää. Ymmärrettävää, koska stressi ja jännitys päällä. Sain muuten kivat puolilöysät plussapallot syliini. Kiitos tästä Hupi, toit mieleen edesmenneen Lörön. Lörö tuli luokseni myös vähän vahingossa vuonna 2001 ja rakastuin, kun hihani sisälle päästettiin kunnon jännälöysät. Lähti siitä mukaani... Hmm, alkuperäkin muuten sama teidän kahden kohdalla. Nyt nousi taas karvat pystyyn....
Nyt oli sen verran erikoinen tilanne, että totuttamisen päätin toteuttaa pitkän kaavan mukaan. En halunnut ottaa mitään ylimääräistä riskiä. Ensin vietettiin pitkä tovi minidunassa, että ollaan niin lähekkäin, että tuoksut menevät väkisinkin sekaisin. Sinne tarjoilin sitten veden ja kuivaruoan lisäksi tuoretta, että näen miten suhtautuvat toisiinsa siinä tilanteessa siellä ja maistuuko edes uusille. Syömisestä voi näet lukea aika monta asiaa, kun jaksaa tarkkailla. Note to self: Banaanipuuro ei ole minidunaan tarjoiltuna hyvä idea.
Minidunahengailun aikana siivosin sitten häkin kunnolla ja vaihdoin riipparit sun muut. Nyt piti hieman miettiä sisustusta, koska yhden kurttumakkaran toinen etukäpälä aiheuttaisi mahdollisesti hieman haasteita. No todellisuudessa en kyllä havainnut lopulta mitään ongelmia, mutta parempi on, että on varautunut aina kaikkeen.
Ennen häkkiin laskemista ripottelin uusien tulokkaiden boksista kuiviketta sinne ja tänne, että on sitä tuoksua mukana häkissä, koska pesusta huolimatta on omien tuoksu siellä kuitenkin olemassa, koska ei ole mahdollisuutta steriloida sairaalaolosuhteiden tyyliin kaikkea. Pidin huolen, että kuiviketta löytyi myös jokaisesta mökistä. En tosiaan mitään suuria määriä heitellyt vaan ripotellen. Samoin poimin plussapalloja ja nakkasin vessalootiin valmiiksi tuomaan tuttua tuoksua ja vinkkiä, että saa heittää jöötit sinne.
Ja häkin saatuani valmiiksi olikin sitten spa-time. Kaikki pääsivät käpäläkyyriin ja pesuun, koska nyt vielä viimeinen vaihe eli ominaistuoksujen totaali järkytys/sekoitus jokaiselta jolloin kuivatellessa saadaan kunnon sekamelska aikaan hajumaailmaan eikä kenenkään ominaistuoksu pääse jyräämään toista. Koirashampoota käytin.
Hupi reppana oli järkyttynyt vedestä. Kaikki meni oikeasti ihan hyvin, mutta tyyppi ei osannut suhtautua tähän olomuotoon sitten lainkaan. Pyöri lavuaarissa kuin pieru verkkareissa. Sain pestyä kuitenkin ilman mitään talttatuokioita tai rääkykonserttia.
Pienen kuivattelun jälkeen sitten nakkasin kaikki häkkiin ja siitä alkoikin jännitys, että mitä tapahtuu...
Olin varautunut pahimpaan mahdolliseen (Sekä miniduna että maxiboxi valmiina ottamaan jäähyttelijöitä vastaan...). On kokemusta siitä miten on muutama päässyt lähes hengestään. Voi tosiaan mennä niinkin huonosti. Ihme kyllä *kop kop kop* siellä löytyi jonkin sortin yhteishenki ihmeen pienellä nunnutuksella. Toki kuuluu välillä ääntä ja erotan, että minityypit ne siellä.
Hupin kohdalla on mennyt yllättävän neutraalisti. On Leonora potkinut ja Kerttu puskenut kyljen kanssa. Kaija on näyttänyt kuinka karvat nostetaan pystyyn ja Orvokki ja Vuokko menneet yhteistuumin hoitelemaan luulot pois. Naarmuja ei ole kuin muutama tullut Hupille, mutta sekin voi olla vain herkän ihon takia.
Ensimmäisen yön jälkeen löysin kaikki yhdessä makoilemasta. Toisen yön jälkeen samoin. Ja nyt kolmannenkin.
Näin ison eron omieni suhtautumisessa jo lauantaina. Hyvin paljon rennommin touhusivat kaikki. Kirputusta ja kylki kyljessä makoilua. Pienet ovat niin pieniä, että isot matamit ovat todenneet heidät hyviksi tyynyiksi.
No entäs sitten Hupi ja minä?
Torstaina käsittelin vain sen hetken. Annoin tilaa olla ja tottua uusiin tuoksuihin ja ääniin. Minidunakin oli sohvalla vieressä eikä missään piilossa. Välillä lääpin kaikkia, Hupi jäykistyi heti jos koskin. Koskin kuitenkin, mutta vain "ohi mennen" ja annoin taas olla. Lapset pyörivät tuossa vieressä myös. Hupi katseli touhuja välillä. Utelias oli siis heti.
Perjantaina vasta siirsin häkkiin, kaikki siis yhtäaikaa tietenkin, koska päätin ottaa varman päälle ja aika, se on tärkeä osa kärsivällisyyden lisäksi näissä asioissa. Kävin pisin päivää juttelemassa. Lääpin kaikkia ja edelleen oli niin, että Hupi jännitti todella paljon. Mietin siinä kohtaa, että mitähän tästä tulee. Tarjoilin tuoreruokaa ja ilokseni Hupikin hyppeli innokkaana syömään ja hänet päästettiin ilman mitään nahinoita lautaselle. Samoin minityypit.
Vielä illemmalla kävin juttelemassa ja avasin oven todetakseni, että minityypit ovat toiselta planeetalta. Siis kuvitelkaa tämä tapahtuvan sekunttien aikana: Vilja on yläovella, Vilja on niskassa, Vilja löytyy alakerrasta, näkyy mökin katolla, Vilja on taas niskassa.... Ei yrittänyt kuitenkaan karata (ihme) vaan hepuloi ja tartutti hepulin myös Milkaan. Hupi tuli kärkkymään myös oven tuntumaan, mutta kun koskin, muuttui mangustiksi ja luikki mökkiin kurkkimaan. Ja Milka on tapakasvatuksen alussa. Tajuaa kiljahduksesta, että ei hyvä juttu repiä mammaa hampain mihinkään. Nyt alussa myös nostan käteen ja keskustelen. On kuin mikäkin uhmaikäinen ja siristää silmät, kun annan noottia hampaiden käytöstä.
Se mikä sulatti meikäläisen ja jonka takia piti soittaa ihan kasvimammalle oli se, että jokainen kolme osasivat nimensä jo. Jokainen kolmesta uudesta tuli kutsuttaessa katsomaan, että "Mitä nyt?". Ja nyt jos joku meinaa kysyä, että miten opetan nimen, niin tässä vastaus. Toistan nimeä koskettaessa ja pidellessä kädessäni. Lässytän toki kaikkea muutakin, mutta se nimi, se tulee sillä tavalla hyvin nopeasti tutuksi. Vaikka omani osaavatkin nimensä niin edelleen teen sitä, että kun silitän tai rapsutan, sanon nimen tyyliin "Orvokki rakas", "Vuokko höppänäiseni" jne. On ihanaa nähdä miten tällainen lepertely muuttaa kehonkielen täysin omieni kohdalla. Selvästi ilahtuvat aina, kun hellittelen sanoinkin. Äänensävy toki on isossa osassa, koska voin kauempaa komentaa ja äänensävy yhdistettynä nimeen muuten toimii.
Perjaintain iso ilo: Hupi otti namipalan kädestä!
Lauantaina aamusta totesin, että elossa kaikki eikä reikiä kenessäkään. Hienoa! Huokaisen...
Oven avatessani heräsi kaikki siihen, että on mahdollista saada rapsutuksia. Hupi tarkkaili taka-alalla. Päivä oli hyvin erilainen meilläkin. Kahden lapsen päättäjäiset joista toinen päätti peruskoulun. Oma äitini tuli vahtimaan kuopusta, että pääsen katsomaan esikoisen päättäjäisiä. Sitten isäni noukki meidät ja tultiin tänne kotiini missä nautittiin vähän kakkua ja sitten yllätyksekseni äitini halusi nähdä uudet tulokkaat. Jokin omituinen juttu iski, koska äitini heltyi Hupiin niin, että ilmaisi miten toivoo, että sopeutuu tänne ja saa hyvän elämän viettää lähtökohdistaan huolimatta. Tuli ihan häkille etsimään mistä kurttumakkara löytyy. Pelkäsi ettei ole hengissä, kun ei heti näkynyt. Äitini osaa yllättää!
Lauantaina illemmalla havaitsin Hupissa muutoksia. Tyty tuli paljon reippaammin katselemaan mitä tapahtuu. Otti kontaktia meikäläiseen ja ihan selvästi jutteli kanssani. Pitäkää vaan hulluna, mutta koen usein, että rotillani on paljon asiaa. Ruokaa laittaessani, tarjoilin kanaa ja kurkkua, hyppeli Hupi oikein reippaasti syömään muiden mukana. Perjaintaina havaittua jännitystä yleisesti ei näkynyt. Iloitsin hiljaa sydämessäni.
Nyt sunnuntaina menin aamusta häkille ja suureksi ilokseni, avatessani luukkua, kaikki 10 tulivat luukulle hakemaan huomiota ja osa löytyi yöpaitani sisältä hyvin nopeasti. Suurin ilonaiheeni oli se, että Hupi haisteli käsiäni, hän hakeutui luokseni ja nyt ei luikkinut mihinkään, kun silitin!! Tämä tuntuu suurelta edistysaskeleelta, koska silittelyhetken päätteeksi annoin vielä pähkinät ja Hupi otti sen ihan niin kuin kaikki muutkin ja kipitti syömään. Ja ei uusia naarmuja!
Toivo herää hiljalleen vaikka aika oikeasti näyttää miten lopulta menee. Ei saa vielä hengähtää, koska vasta tässä kohtaa mennään, että tyyppi on rentoutunut/rentoutumassa. Kohta nähdään vasta kunnolla minkälainen hän oikeasti on luonteeltaan, miten suhtautuu mihinkin ja kehenkin jne. Nyt on vielä alistuva ja neutraali, tosin jo paljon uteliaampi ja ottaa kontaktia niin laumatovereihin kuin meihin kesyihmisiin. Annetaan aikaa, koska sitähän meillä on.
Ai niin, nämä kaksi uutta kirppuani ovat koko ajan olleet kuin muutkin omani. Ihan kuin olisivat aina olleet täällä. Kädestä kelpaa kaikki ja huomio on ihana asia. Ovat villejä ja leikkisiä. Rakastavat rottakamuja ja ihmisiä. Eivät pelkää lainkaan lapsia taikka ääniä. Huomaa, että ovat saaneet hyvää ja positiivista huomiota jo kasvimamman luona. Hienoa työtä Jansku, kiitos siitä!
Saa toivottaa siis onnea ja lähettää hyviä säteitä, koska oma sydämeni ei halua enää päästää Hupista irti! Laumani on ihan täydellinen tällä hetkellä ja toivon, että tällaisena se saisi säilyäkin nyt. Uskomattomia persoonia jokainen!
Mukavia hetkiä sinulle sinne missä ikinä oletkin ja rapsutukset kaikille enemmän ja vähemmän karvaisille perheenjäsenille!
<3
VastaaPoistaitsellä sydän lämpiää aina vähän oudoille tapauksille. oli kiva lukea tutustuttamisen yksityiskohdista ja toivon, että kotiutuu hyvin. voin vain kuvitella, miten pehmoinen ruttula hän on... (vaikka itse en niin välitäkään siitä, että tarkoituksella jalostetaan karvattomia...) nyt tuntuu muutenkin olevan nousussa löytörottatrendi. muutama vuosi sitten yritin etsiä kivien ja kantojenkin alta onnistumatta. nyt kun ei voi itse ottaa, on kaiken aikaa ihania poikia etsimässä uutta kotia, mikä on ikävää. onneksi tuntuvat niitä löytävän aika hyvin.
VastaaPoista