Elämän pieniä tähtihetkiä

Muistan miten "vaikea alku" meillä oli mitä tulee äitini suhtautumiseen rottiin. Ne iljettivät, pelottivat, kuvitteli niiden syövän lapseni ja hän oli varma siitä, että hankin ne hetken mielijohteesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että ajatus oli kytenyt jo useamman vuoden. Olihan minulla kokemusta jo rotista vaikka aikaa olikin kulunut ihan kiitettävästi. Siksi aloin rauhassa hankkia päivitettyä tietoa ja etsin sopivaa kasvattajaa ihan ajan kanssa.

Muistan miten äitini valitti hajusta ja halusi, että lemmikkini olisivat mieluiten ihan piilossa vaan. Paras olisi ollut äänieristetty kammio jossain huitsin nevadassa, ei sitä sanonut, mutta näin ajattelin. Hän ehdotteli näet kaikenlaisia sermi-ratkaisuja, väliseiniä, verhoja.... Äänet saivat äitini säpsymään. Ihan kuin olisi pelännyt, että lauma viemärirottia syöksyy syömään hänet elävältä. Vähän se harmitti, koska itse rakastin lemmikkejäni kuten lapsenikin. Edelleen kuitenkin ymmärsin, että menneisyyden traumat olivat jättäneet jälkensä ja oli paras antaa vain olla.

Aikaa kului ja pikkuhiljaa näin miten vanhempani pehmenivät näiden otusten suhteen. Isäni ei kavahtanut näitä milloinkaan, mutta ei jutellut tai katsellut sen kummemmin alussa. Sitten alkoivat molemmat jo vilkaisemaan häkkiin päin ohi kulkiessaan. Äiti uskalsi mennä jopa lähemmäs katselemaan. Koskettaa ei kuitenkaan halunnut eikä pahemmin jutellutkaan näille. Luukkua ei missään nimessä saanut avata vierailun aikana eikä ottaa yhtään tyttöä syliin. Huomasin kuitenkin, että hän alkoi hyväksyä, että nämä nyt ovat "pakollinen paha" jos ja kun meille kylään tulee.

Aikaa kului ja meidän elämä rottien kanssa muuttui entistä tiiviimmäksi. Laumakin kasvoi aina välillä. Sitten koitti se päivä, kun pidätin hengitystäni, että illuusiokupla ei puhkeaisi. Äitini nimittäin seisoi häkin vieressä ja jutteli murupullilleni. Se oli niin outoa, että olin jopa järkyttynyt, positiivisella tavalla tietenkin. Oliko tämä nyt askel lähemmäksi todellista hyväksyntää?

Se oli, todellakin oli. Hajusta sain kuulla edelleen aina välillä. Se nyt tietenkin on niin, että jos jotain hajua inhoaa, sen vaan haistaa. Varsinkin jos hajuun yhdistää jonkin ikävän kokemuksen. En minäkään rakasta frettien ominaistuoksua joten haistan sen voimakkaammin kuin moni muu. Eläimistä kuitenkin pidän ja joskus jopa harkitsin sellaisen ottamista. Se kuitenkin jäi siihen, haju taisi olla syy. Noloa myöntää.

Äitini alkoi ompelemaan "rottarättejä" meille. Ai että on ihana ripustaa häkkiin niitä, kun tietää, että oma äiti on nähnyt vaivaa. Ai niin, hän sanoi eräänä päivänä itseään jopa tyttöjeni mummiksi. Siitä meni itse niin hämilleen, että saatiin hyvät naurut. Aina välillä tulee tuliaisina makupaloja kuten kuivattua leipää. Jos ollaan syömässä porukoilla, lähtee mukaan aina "rätpäkki", että tytötkin saavat omansa. Se on kivaa ja tytöt osaavat jo odottaa tuliaisia! Jouluisin löytyy myös jyrskille omat paketit pukinkontista.

Koittipa sitten sekin päivä, kun äitini pyysi saada syliin helpoimman tapauksen häkistä. Olisittepa nähneet lasteni ilmeet silloin. Sitä oli niin vaikea uskoa, että se todella tapahtui. Kyllä äitiä jännitti, mutta ei kuollut kauhusta, kun kuono kosketti kaulaa ja häntä ei aiheuttanut enää slaagia. Se ei ole jäänyt ainoaksi kerraksi ja nykyään äiti silitteleekin helposti jos on sylissä joku ja antaa tyttöjen kiivetä hänenkin syliinsä jos ovat vaikka sohvalla samaan aikaan vapaana. Jestas mihin ollaankaan päästy! 

Muistan miten viimeksi poikuetta odottaessa löysin äitini rauhoittelemasta tiineä naarasta, kun isäni porasi taululle paikkaa seinään samassa huoneessa. Se jos jokin oli lähes silmiä kostuttavaa katsottavaa. Äitini havahtui itsekin, että hän todellakin puhui rotalle ja rotta kuunteli rauhallisena. Vilja oli kyllä maaginen bitch siihen aikaan, että oli todella ihme, kun niin rauhallinen oli. Oli meinaan ihan hetki takaperin sähissyt minulle ja passittanut sinne missä juustokin kovettuu kauhusta. Onneksi poikasten kasvaessa löytyi se hormoonien osalta tasaisempi Vilja taas ja äitinikin kyseli säännöllisesti joko on rauhoittumaan päin.

Eilen vietimme vappua täällä. Porukat ja sisko tulivat kylään ja pidettiin hauskaa. Hääräsin keittiössä ja äitini huuteli minua. Tulin kurkkaamaan, että mitä asiaa. No hän kertoi miten isäni oli laulanut rotille. Niin että mitä?! Isukki lurautti oikeasti melodiat siis ilmoille? Tytöt olivat kuulemma tykänneet tästä ja ottaneet kunnolla katsekontaktia ja jutelleet. Pisti hymyilyttämään.

Toinen tapaus oli sellainen, että hiipparoin takaisin keittiöstä ja näin äitini ja siskoni rottahäkin edessä. Äiti kommentoi jotain, että ovatpa laiskoja ja ajattelin vähän herätellä ottamalla makupalapurkin käteen. No siinä sitten äiti totesi hiljaa, että hän on itse asiassa jo antanut näille jotakin. Siis niin kuin mitä? No hänellä oli patonkipala kädessään ja siinä sitten näin miten muutama siellä onnessaan nakersi pientä palaa. Äitini tietää, että annan rotilleni leipää aina välillä, koska rakastavat sitä. En todellakaan pistänyt pahakseni vaan olin todella otettu, että hän jakoi patonkipalansa minun tyttösteni kanssa. Siis hän joka ei aluksi ollut kovinkaan vapaaehtoisesti edes samassa tilassa rottieni kanssa.

On meillä tapahtunut paljon muitakin hyviä ja sykähdyttäviä asioita, mutta nämä ovat sellaisia mitkä ovat jotenkin tärkeimpiä muistoja. Ihana muistella ja kasata niitä tekstiksi asti.

Kiva kun kävit, tulethan uudelleenkin?

Sadepäivän kunniaksi pääsivät tytöt käpäläkyyriin.

Ps. Rapsutukset kaikille enemmän ja vähemmän karvaisille kavereille!