Oho ja hupsan!

Joskus sitä vaan tulee yllättäen täydennettyä laumaa vaikka ei ollut sitä suunnitellutkaan vielä niin tositarkoituksella...

Näin kävi meille tuossa viikonloppuna. Ystäväni, meidän kasvimamma, oli näyttelyssä hommissa ja tuli sitten kysyttyä soitellessa, että onko siellä paljon rottasia myynnissä ja sattuisiko olemaan jotain meille sopikaa kuten kuopukseni kaipaamaa mustaa dumboa. No ei tietenkään ollut juuri sitä ja juttu jäi siihen.

Sitten tulikin yhtäkkiä viesti, että "Katso mese" ja tein työtä käskettyä. 

Vähän sensuroitu ote mesestä...

Siellä odotti video (josta kävi erittäin selväksi, että juurikin minä rakastan kaikkia rumia eläimiä, kiitosta vaan Jansku... Tosin mitä sitä totuutta kieltämään 😂) ja kysymys, että haluaisinko tarjota kodin "susirumalle minkille". Hellyin kyllä suht suoraan. Sillä, että hän on aika persoonallisen värinen tällä hetkellä, saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mitään en kuitenkaan tunnusta. 

Piti hetki miettiä, että onko tämä nyt sopiva ajankohta. Jospa tulossa onkin jossain se pojan kaipaama musta dumbo. Eihän Vuokon kuolemasta ole liian vähän aikaa ja joku koe, että ottaisin tilalle uuden? Jaksanko juuri nyt käydä läpi mahdolliset laumautumisen vaikeudet?

No, tajusin laumassa olevan ihan kiitettävästi tilaa vaikka vielä myöhemminkin joku sinne sujahtaisi ja se oli sitten muodollisen äänestyksen kautta myöntävä vastaus tälle naperolle. Viimeistelin vielä päätökseni haastattelemalla lapsia, että miltä heistä tuntuu, kun Vuokon kuolemasta ei ole vielä hirmuisesti aikaa. 

Me kaikki ajattelemme niin, että ikinä ei kenenkään tilalle tule ketään, koska ei ole korvattavaa sielua tässä maailmassa. Ei ole kahta samanlaista eikä toista parempaa taikka huonompaa, on vain yksilöitä. Jokainen meille tuleva on siis yksilö muiden joukossa ja maailman ihanin ja tärkein omalta osaltaan. 

Siitä alkoi sitten odotus. Meidän napero kun ei ollut tällä kertaa omalta suunnalta vaan hippasen kauempaa. Kyyti järjestyi ihan itsestään ja sovittiin, että hän saapuu meille sunnuntaina, kun lauantaina ystävä on kotona niin myöhään ja kilometrejä ihan tarpeeksi takana. 

Sitten koitti sunnuntai. Odotimme kuin kuuta nousevaa omaa uutta piuhapyllyä. Jestas päivällä tuntui olevan pituutta ja kello laahasi niin hitaasti eteenpäin. Piti keksiä kaikenlaista tekemistä ja jo täällä oleva lauma ei ollut lainkaan pahoillaan extra-huomiosta. Lopulta kello oli sen verran, että marssin alas kuopus seuranani ja tytsykkä vaihtoi vauhdissa boksia. 

Ensikohtaaminen sai huokaamaan. Ei kauhusta vaan siitä helpotuksesta, että nyt ei ole mikään kirppu tulossa tänne mammuttien keskelle. Kokoa siis kivasti ja ei vaikuttanut mitenkään tossulaiselta ylipäätään. Utelias ja rohkea suoraan. Kaikki muksut saivat lelliä toista hetimiten ja hän otti ilolla huomion vastaan. Raksutusta ja suukkoja sateli tasaisesti. 

Väriä kun tässä olen tutkaskellut ja ihmetellyt niin odotan kauhunsekaisin tuntein mitä on luvassa. No ei, odotan oikeasti innolla ja hän on juuri meille sopiva omana itsenään, olkoonkin sitten minkälainen maastokuvio taikka värikartta turkissaan.

Totuttelu meihin meni jotenkin itsestään ja salamana. Hänet pystyi suoriltaan antamaan kuopuksen syliin. Ei jännityksen häivääkään kummassakaan. Olivat jotenkin samalla aaltopituudella ja viiksien ja kynsien aiheuttama kutituskiljahdusten kirjokaan ei aiheuttanut toisessa edes pientä säpsynää. Uteliaana haisteli suoraan kaikkia karvattomia sisaruksiaan. Meikäläisenkin hyväksyi heti kesyihmisekseen. Neiti kipsuttaa ihan itse syliin ja tuntuu tajunneen jopa nimensä jo. Ihanasti nappisilmät kääntyvät katsomaan sen sanoessani.

Mitä sitten tulee karvaisiin siskoihin, no se ei ole mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Ensimmäisenä yönä sai kaksi vanhempaa näet kunnian viettää boksissa kuluvat tunnit, kun nunnuttaminen oli kuin gladiaattoreissa konsanaan. Orvokki ja Lilja olivat selvästikin sitä mieltä, että nyt on tapahtunut suuri virhe. Vilja ja hänen muksunsa (Rihanna, Roberta & Wanda) sitten taas ottivat suorastaan avosylin vastaan toisen. Sukimista, leikkimielistä painimista ja kylki kyljessä olemista näkyi alusta asti. Vain minidunatotutushetki (huh mikä sanahirviö) sai parit karatepotkut aikaan ennen kuin tuli rauha maahan ja uni silmään. Robertan mielestä uusi napero on mitä parhain tyyny!

Aamulla koetin laittaa nämä kaksi sankaria häkkiin sillä seuraamuksella, että toinen heistä pääsi vartin jälkeen takaisin boksiin. "Jumaleissön ottaa Orvokilla koville tämä uusi", totesin ihan ääneen. Otti hän vielä toisenkin jäähyn vastaan ja sen jälkeen osoitti meikäläiselle mieltä kääntämällä vain hanurin antennin kera suuntaani. 

Viime yö oli jo rauhallisempi (kop kop kop). Kaikki olivat samassa häkissä eikä sen suurempia nahinoita syntynyt. Illalla nappasin kuvankin, kun Orvokki makoili samassa riipparissa ihan hyvässä hengessä uuden kanssa. Hyvä niin, herättää toivon siitä, että kyllä se tästä vaikka tänään onkin jotain pientä nahinaa tuossa ollut. Pari kertaa olen saanut puuttua, mutta ääni on riittänyt. Ei ole tarvinnut ainakaan vielä ottaa ketään jäähylle.

Vaikeaselkoisessa kuvassa on taaimmaisena karvakasana Roberta, jonka tyynynä hieman ehkä erottuu meidän uusi tytsykkä. Orvokki on tuossa liito-oravaa muistuttavassa asennossa. Rihannan kuono näkyy Orvokin ja Wandan välissä ja Orvokin alla makoilee Vilja.

On muuten jännä juttu, että nämä nuoremmat ja heidän emonsa (Tuskin miettivät olevansa äiti ja tyttäret.) ovat jopa menneet väliin, kun Orvokki ja Lilja ovat päästäneet vähän höyryjä. Vilja jopa työnsi Liljan selvästi pois uuden luota ja Roberta juoksi paikalle, kun kuuli painimatsin. Jännä seurata sivusta tätä laumakäyttäytymistä ja miettiä mitä kavereiden mielessä oikein liikkuu.

Ja voisihan sitä sitten vielä paljastaa nimenkin. Meidän uusi tyttönen sai kutsumanimekseen Pinja. Koko nimeltään hän on Lakeuren Anne Nyberg. Pakko myöntää, että nimen saadessani tietooni, oli totaalirepsahdus ja naurujoogahetki ja se(kin) vaikutti päätökseeni, koska satun pitämään sarjasta josta nimi napattu.

Nyt jatkuu siis matka kera Pinjan ja muiden öhkisten. Tutustumme toistemme tapoihin ja yhteiseloon. Edessä on varmasti vielä haasteita, mutta ne kestetään yhtenä isona laumana. Elämässä on niin paljon kaikkea hienoa, kun keskittyy vähän pienemmässä mittakaavassa etsimään ja asettamaan odotuksia. En voisi kuvitella elämää ilman rottia.

Kiitos Maikkoo tästä ipanasta!

Luopumisen vaikeus

Ensin on ajatus. Ajatus muuttuu todeksi, kun se silkkiturkki makoilee pesässä emon kainalossa, maitobaarissa naukkaillen ja elämästä nauttien. Sitten se muuttuu entistä todellisemmaksi, kun pitelet tätä pientä ja lasket sydän pamppaillen isoon häkkiin, kenties isojen mammuttien sekaan. Pelko kaihertaa sydänalaa. Osaatko hoitaa? Tottuuko hän sinuun? Ottavatko kaikki hänet osaksi laumaa? Saako hän kavereita? Onko hän onnellinen? Paljon kysymyksiä eikä siihen vaikuta se, että isketkö jo valmiiseen laumaan vai onko sinulla ensimmäistä kertaa rottia.

Aika kulkee tasaisesti eteenpäin. Opit tuntemaan hänen kaikki metkunsa. Joudut ehkä vähän koulimaan uhma/murkkuikäisen tapoja. "Ei, hampaat eivät kuulu sormeeni!" Saat nauttia kepposista, pusuista, pienen kuonon tökkäisyistä, kun et huomaa heti siinä olevan. Yhdessä nautitte herkkuja, kuulet miten hän raksuttaa ja muistat miten ensimmäinen silmien pullistelu pelästytti, että voivatko ne irrota ja pudota päästä?! Muistat miten ensimmäinen kiima sai ihmettelemään todella outoa käytöstä. Korvia pärisyttävä säpsy kenguru ilmestyi kuin tyhjästä. (Pojilla omia juttujaan. Muistan miten sain erinäiset eritteet kerran kädelleni, kun oli liian hyvät rapsutukset...) Naurahdat, kun tajuat olevasi vähän tampio edelleen, yhtä rakastunut häneen kuin ensimmäistä kertaa nähdessäsi, koskettaessasi.

Vaivut muistoihin aina välillä. Ai miten kirpaisikaan, kun hän nakersi paitaasi uutta kuviota. Rottapitsi on aina muotia. Ei, se ei lohduta, mutta näin se vain on. Sohvassa on edelleen se hänen askartelunsa, päiväpeitto lensi pihanperälle jo aikaa sitten. Kaukosäätimen nippeleitä nyt ei kukaan kaipaa oikeasti, eihän? Ei haittaa vaikka pussilakanassa on reikä, kuka sitä katselee nukkuessaan? Ja muistat taas ne lukuisat tuunatut riippumatot, mökit ja lelut & muutaman syödyn vessalootan. Tottakai oma jälkensä kuuluu aina jättää ja mitä me kesyihmiset muka tajutaan rottamuodista oikeasti? 

Pieni kasvaa isommaksi. Nuori muuttuu vanhemmaksi. Liikkuminen hidastuu, saattaa tulla vähän grammojakin lisää varren ympärille, kun uusia nuoria tullut laumaan ja ruoat sen mukaisia. Ei vanha enää niin kuluta, mutta samalla tavalla maistuu edelleen. Näet miten ikä alkaa näkyä, sydämestä ihan ottaa. 

Hoidat ja hellit, annat toiselle tarvittaessa tilaa. Huoli hiipii aina välillä. Onko kaikki hyvin? Huomaat muutoksia. Tajuat, että olette aikajanassa jo lähellä sen loppua. Itkettää. Et halua luopua. Miksi ei voi elää ikuisesti, ilman vaivoja?

Sitten koittaa se päivä. Painajainen muuttuu todeksi. Tajuat, että elämä ei ole enää rotan arvoista. Sinä olet nyt vastuussa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu, koska hän ei päästäisi vieläkään irti. Enää ei ole hyvä olla. Välillä sattuukin. Näet silmistä, että mennyt hyvä on jo takana. Hän on valmiina lähtemään, mutta ei itse osaa. Kuulet hiljaisen pyynnön: "Auta mamma..." ja murrut ison edessä.

Tulee hetki, kun elämä irroittaa. Pidät huolen, että hän tietää sitä ennen ja sillä hetkellä, että rakastat. Kuiskaat kiitoksen, kuiskaat rakkauden. Pieni suudelma päälaelle, viimeinen halaus ja silitys. Pian kaikki on ohi.

Sydämestä lähti jälleen iso pala.

Eilen oli meillä taas rankka päivä. Vuokko-matami lähti sinne missä ei kipuja enää ole. Se päätös oli oikea, näin sen rakkaani silmistä. Tuntuu taas niin tyhjältä, mutta onneksi on lauma joka tarvitsee hoivaa ja rakkauta, haleja ja suukkoja.

Lepää rauhassa Vuokko ♥

"Orvokki lähettää hyvää energiaa..."

Eläimet ja lapset - siinä on jotain maagista. Jotain sellaista ymmärrystä ja voimaa, että aikuinen aivokapasiteetti ei osaa ottaa vastaan ja käsitellä.

Meillä on ollut vuosia jo rottia. Kuopus on suht pienestä asti saanut tottua niihin ja ne kuopukseen. Kaksi muutakin lasta taloudessa on ja haasteita vähän jokaisen kanssa. Puhun nyt lähinnä aistiyliherkkyydestä ja miten se tulee esille esimerkiksi rottien kynsien kanssa. Yksi lapsista nimittäin rakastaa rottia, haluaa silitelläkin, mutta ei ota syliin, koska kynnet ovat vain yksinkertaisesti liikaa hänelle. Ne eivät satu, mutta tunne on ikävä. Tiedän itse mistä puhuu, koska kärsin tästä samaisesta "vaivasta" myös itse, mutta mikä aiheuttaa minun aivoissani ylireaktion on ihan eri pinnat, materiaalit ja äänet kuin hänellä. Nyt meni asian ulkopuolelle joten palataanpa alkuperäiseen eli lapsien ja lemmikkien yhteyteen. Tämä kun ei kuitenkaan ole mikään "terveysblogi"...

Se on jännä huomata miten laumassa on monta jäsentä, mutta vain tietty tai tietyt ovat ne joiden kanssa kukin kesyihmislapsi jotenkin muodostaa oman kuplansa. Sellaisen ikään kuin eri ulottuvuuden, aikuisille salaisen, jossa jakavat kaikki maailman salaisuudet keskenään eikä kukaan muu sinne pääse. Rotille voi kertoa huolensa ja ilonsa, ne eivät lavertele kellekään mitään. Näille voi myös esitellä askartelut (tosin pitää muistaa pysyä tarpeeksi kaukana...), uudet lelut ja vaatteet ja jakaa vaikka aamupuuronsa. 

Meillä on ollut monta rottaa ja on edelleen sekä tulee olemaankin ellei kohtalo määrää toisin. Toiset ovat olleet selkeästi jonkin näkymättömän siteen kanssa kiinni kuopuksessa. Agnes ehkä suurimmalla tavalla. Kuopus ilmoitti tämän ollessa vielä alle luovutusiän, että on meidän ja nimensä on Agnes. Mitä sitä sitten kieltämään. Nämä kaksi olivat alusta asti erottamattomat! Tuntui, että lapseni aisti hänen olotilansa, kipunsa, kaipuunsa ja sama toisin päin. Jos oli jokin huonosti, Agnes oli huolesta soikeana ja vaati päästä varmistamaan, että kuopus on ok. Poika sitten taas saattoi aivan tyhjästä käskeä mun tarkastaa mikä Agnesilla on. Yleensä oli vain pieni nuha. 

Inkulla oli tapana sitten taas rauhoittaa sairasta lasta. Hän rakasti kömpiä viereen tai tyynyn alle, kun tämä lepäsi sohvalla. Ei ikinä yrittänyt karkuun vaan oli vain kuin sanoakseen "Ei mitään hätää, olen tässä...". Usein löysin sekä lapsen että rotan unesta, se oli suloista! Inkku tarkkaili aina kovasti meitä kaikkia ja tuntui olevan enemmän kärryillä kaikesta kuin me kesyihmiset ikinä ja yhteensä. Jestas mikä ikävä iskikään taas...

Pojista mieleen on jäänyt parhaiten miten Hugeliini jaksoi olla aina niin maltillisesti sylissä vaikka kuopus olikin vielä pieni sättäri ja jännittikin. Antoi nostella itseään ja rakasti rapsuja ja suukkoja. Ikinä ei hammasta antanut vaikka välillä saattoi olla ote hieman kovempi kuin tarkoitus. Lapset toisaalta eivät ole ikinä satuttaneet rottia, aina osanneet varoa ja ihan pienestä asti siis. Kaipa sitä lapsi jotenkin tajuaa miten haavoittuvainen se häntä pienempi on, tiedä sitten, mutta näin voisi ajatella. Ainakin omieni kohdalla aina ollut näin.

Hupi oli kaikki kaikessa kuopukselleni ja tämän äkillinen ja yllättävä kuolema olikin todella kova paikka. Palasin taas tyttöihin. Nämä kaksi tuntuivat välillä ihan keskustelevan yhdessä jollain mystisellä tasolla. Hupi hakeutui lähelle pojua, kun tämä meni häkin luokse ja se katse, se sulattaisi ikijäänkin. Kuinka paljon rakkautta voi mahtua pieneen rottaan? Vastaus: Niin paljon, että siihen ei riitä mikään laskuri!

Orvokki on mielenkiintoinen tapaus. Olen alusta asti tuntenut, että hän on jotenkin super-empaattinen ja osaa lohduttaa, kun sille on tarve. Orvokki myös rauhoittaa, kun joku on kiihtyneessä mielentilassa. En osaa selittää sitä, mutta se tunne - se kertoo kaiken. Jos itselläni on mielipaha, kiukku tai mielenheilahdus, esikoiseni hakee ensimmäisenä Orvokin häkistä ja tuo syliin. Orvokki hakeutuu ensin kaulan alle, puskee sinne kaksoisleukani uumeniin ja alkaa raksuttamaan. Tunnen miten "halaa" ihan kunnolla. Tuntuu aina sellainen "energia", kun häntä pitelee ja silittää. Muuten vilkas neitokainen rauhoittuu näinä kertoina syliin, on paikoillaan ja raksuttaa niin, että ei jää epäselväksi miten hyvä hänen on siinä olla ja miten hyvän olon haluaa toiselle. Hän nimittäin tökkii kuonolla ja nuolee & kirputtaa ihan kunnolla aina välillä siinä ollessaan.

Tänään tuli koulusta soitto, että lapseni ei voi hyvin ja lähdin hakemaan kotiin. Kotona aivan ensin vaihdettiin kevyemmät vaatteet ja heti seuraavaksi kuului, että "Äiti annatko mulle Orvokin syliin?". No miksi en antaisi, koska tiedän tämän rottapottasen olevan täydellinen "terapiarotta".

Poju siinä silitteli ja nautti Orvokin seurasta ja lämmöstä. Kuulin miten piuhapylly raksutti ja näin miten lapseni sai hymyn huulilleen. Sitten hän totesi, että "Orvokki lähettää hyvää energiaa." ja en voi sitä kieltääkään. Maailmassa on paljon asioita mitä ei voi selittää järjellä. En tosin edes haluaisi kaikelle selitystä. Riittää, että on asioita ja saa kokea kaikkea. Miksi pitäisi kyseenalaistaa aina kaikki, siinä menee hukkaan niin paljon.

Annetaan kuvien kertoa tästä asiasta ja nautitaan siitä mitä rotat meille antavat!

Ai niin, se on kevät ainakin täällä Naantalissa nyt. Toivottavasti se tavoittaa muuallakin ihmiset ja eläimet. Muistakaa varautua tulevaan punkkikauteen ja pitäkää huolta jokaisesta enemmän ja vähemmän karvaisesta!

Iloa päivääsi!