Aika kulkee tasaisesti eteenpäin. Opit tuntemaan hänen kaikki metkunsa. Joudut ehkä vähän koulimaan uhma/murkkuikäisen tapoja. "Ei, hampaat eivät kuulu sormeeni!" Saat nauttia kepposista, pusuista, pienen kuonon tökkäisyistä, kun et huomaa heti siinä olevan. Yhdessä nautitte herkkuja, kuulet miten hän raksuttaa ja muistat miten ensimmäinen silmien pullistelu pelästytti, että voivatko ne irrota ja pudota päästä?! Muistat miten ensimmäinen kiima sai ihmettelemään todella outoa käytöstä. Korvia pärisyttävä säpsy kenguru ilmestyi kuin tyhjästä. (Pojilla omia juttujaan. Muistan miten sain erinäiset eritteet kerran kädelleni, kun oli liian hyvät rapsutukset...) Naurahdat, kun tajuat olevasi vähän tampio edelleen, yhtä rakastunut häneen kuin ensimmäistä kertaa nähdessäsi, koskettaessasi.
Vaivut muistoihin aina välillä. Ai miten kirpaisikaan, kun hän nakersi paitaasi uutta kuviota. Rottapitsi on aina muotia. Ei, se ei lohduta, mutta näin se vain on. Sohvassa on edelleen se hänen askartelunsa, päiväpeitto lensi pihanperälle jo aikaa sitten. Kaukosäätimen nippeleitä nyt ei kukaan kaipaa oikeasti, eihän? Ei haittaa vaikka pussilakanassa on reikä, kuka sitä katselee nukkuessaan? Ja muistat taas ne lukuisat tuunatut riippumatot, mökit ja lelut & muutaman syödyn vessalootan. Tottakai oma jälkensä kuuluu aina jättää ja mitä me kesyihmiset muka tajutaan rottamuodista oikeasti?
Pieni kasvaa isommaksi. Nuori muuttuu vanhemmaksi. Liikkuminen hidastuu, saattaa tulla vähän grammojakin lisää varren ympärille, kun uusia nuoria tullut laumaan ja ruoat sen mukaisia. Ei vanha enää niin kuluta, mutta samalla tavalla maistuu edelleen. Näet miten ikä alkaa näkyä, sydämestä ihan ottaa.
Hoidat ja hellit, annat toiselle tarvittaessa tilaa. Huoli hiipii aina välillä. Onko kaikki hyvin? Huomaat muutoksia. Tajuat, että olette aikajanassa jo lähellä sen loppua. Itkettää. Et halua luopua. Miksi ei voi elää ikuisesti, ilman vaivoja?
Sitten koittaa se päivä. Painajainen muuttuu todeksi. Tajuat, että elämä ei ole enää rotan arvoista. Sinä olet nyt vastuussa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu, koska hän ei päästäisi vieläkään irti. Enää ei ole hyvä olla. Välillä sattuukin. Näet silmistä, että mennyt hyvä on jo takana. Hän on valmiina lähtemään, mutta ei itse osaa. Kuulet hiljaisen pyynnön: "Auta mamma..." ja murrut ison edessä.
Tulee hetki, kun elämä irroittaa. Pidät huolen, että hän tietää sitä ennen ja sillä hetkellä, että rakastat. Kuiskaat kiitoksen, kuiskaat rakkauden. Pieni suudelma päälaelle, viimeinen halaus ja silitys. Pian kaikki on ohi.
Sydämestä lähti jälleen iso pala.
Eilen oli meillä taas rankka päivä. Vuokko-matami lähti sinne missä ei kipuja enää ole. Se päätös oli oikea, näin sen rakkaani silmistä. Tuntuu taas niin tyhjältä, mutta onneksi on lauma joka tarvitsee hoivaa ja rakkauta, haleja ja suukkoja.
Lepää rauhassa Vuokko ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!