Meillä on ollut vuosia jo rottia. Kuopus on suht pienestä asti saanut tottua niihin ja ne kuopukseen. Kaksi muutakin lasta taloudessa on ja haasteita vähän jokaisen kanssa. Puhun nyt lähinnä aistiyliherkkyydestä ja miten se tulee esille esimerkiksi rottien kynsien kanssa. Yksi lapsista nimittäin rakastaa rottia, haluaa silitelläkin, mutta ei ota syliin, koska kynnet ovat vain yksinkertaisesti liikaa hänelle. Ne eivät satu, mutta tunne on ikävä. Tiedän itse mistä puhuu, koska kärsin tästä samaisesta "vaivasta" myös itse, mutta mikä aiheuttaa minun aivoissani ylireaktion on ihan eri pinnat, materiaalit ja äänet kuin hänellä. Nyt meni asian ulkopuolelle joten palataanpa alkuperäiseen eli lapsien ja lemmikkien yhteyteen. Tämä kun ei kuitenkaan ole mikään "terveysblogi"...
Se on jännä huomata miten laumassa on monta jäsentä, mutta vain tietty tai tietyt ovat ne joiden kanssa kukin kesyihmislapsi jotenkin muodostaa oman kuplansa. Sellaisen ikään kuin eri ulottuvuuden, aikuisille salaisen, jossa jakavat kaikki maailman salaisuudet keskenään eikä kukaan muu sinne pääse. Rotille voi kertoa huolensa ja ilonsa, ne eivät lavertele kellekään mitään. Näille voi myös esitellä askartelut (tosin pitää muistaa pysyä tarpeeksi kaukana...), uudet lelut ja vaatteet ja jakaa vaikka aamupuuronsa.
Meillä on ollut monta rottaa ja on edelleen sekä tulee olemaankin ellei kohtalo määrää toisin. Toiset ovat olleet selkeästi jonkin näkymättömän siteen kanssa kiinni kuopuksessa. Agnes ehkä suurimmalla tavalla. Kuopus ilmoitti tämän ollessa vielä alle luovutusiän, että on meidän ja nimensä on Agnes. Mitä sitä sitten kieltämään. Nämä kaksi olivat alusta asti erottamattomat! Tuntui, että lapseni aisti hänen olotilansa, kipunsa, kaipuunsa ja sama toisin päin. Jos oli jokin huonosti, Agnes oli huolesta soikeana ja vaati päästä varmistamaan, että kuopus on ok. Poika sitten taas saattoi aivan tyhjästä käskeä mun tarkastaa mikä Agnesilla on. Yleensä oli vain pieni nuha.
Inkulla oli tapana sitten taas rauhoittaa sairasta lasta. Hän rakasti kömpiä viereen tai tyynyn alle, kun tämä lepäsi sohvalla. Ei ikinä yrittänyt karkuun vaan oli vain kuin sanoakseen "Ei mitään hätää, olen tässä...". Usein löysin sekä lapsen että rotan unesta, se oli suloista! Inkku tarkkaili aina kovasti meitä kaikkia ja tuntui olevan enemmän kärryillä kaikesta kuin me kesyihmiset ikinä ja yhteensä. Jestas mikä ikävä iskikään taas...
Pojista mieleen on jäänyt parhaiten miten Hugeliini jaksoi olla aina niin maltillisesti sylissä vaikka kuopus olikin vielä pieni sättäri ja jännittikin. Antoi nostella itseään ja rakasti rapsuja ja suukkoja. Ikinä ei hammasta antanut vaikka välillä saattoi olla ote hieman kovempi kuin tarkoitus. Lapset toisaalta eivät ole ikinä satuttaneet rottia, aina osanneet varoa ja ihan pienestä asti siis. Kaipa sitä lapsi jotenkin tajuaa miten haavoittuvainen se häntä pienempi on, tiedä sitten, mutta näin voisi ajatella. Ainakin omieni kohdalla aina ollut näin.
Hupi oli kaikki kaikessa kuopukselleni ja tämän äkillinen ja yllättävä kuolema olikin todella kova paikka. Palasin taas tyttöihin. Nämä kaksi tuntuivat välillä ihan keskustelevan yhdessä jollain mystisellä tasolla. Hupi hakeutui lähelle pojua, kun tämä meni häkin luokse ja se katse, se sulattaisi ikijäänkin. Kuinka paljon rakkautta voi mahtua pieneen rottaan? Vastaus: Niin paljon, että siihen ei riitä mikään laskuri!
Orvokki on mielenkiintoinen tapaus. Olen alusta asti tuntenut, että hän on jotenkin super-empaattinen ja osaa lohduttaa, kun sille on tarve. Orvokki myös rauhoittaa, kun joku on kiihtyneessä mielentilassa. En osaa selittää sitä, mutta se tunne - se kertoo kaiken. Jos itselläni on mielipaha, kiukku tai mielenheilahdus, esikoiseni hakee ensimmäisenä Orvokin häkistä ja tuo syliin. Orvokki hakeutuu ensin kaulan alle, puskee sinne kaksoisleukani uumeniin ja alkaa raksuttamaan. Tunnen miten "halaa" ihan kunnolla. Tuntuu aina sellainen "energia", kun häntä pitelee ja silittää. Muuten vilkas neitokainen rauhoittuu näinä kertoina syliin, on paikoillaan ja raksuttaa niin, että ei jää epäselväksi miten hyvä hänen on siinä olla ja miten hyvän olon haluaa toiselle. Hän nimittäin tökkii kuonolla ja nuolee & kirputtaa ihan kunnolla aina välillä siinä ollessaan.
Tänään tuli koulusta soitto, että lapseni ei voi hyvin ja lähdin hakemaan kotiin. Kotona aivan ensin vaihdettiin kevyemmät vaatteet ja heti seuraavaksi kuului, että "Äiti annatko mulle Orvokin syliin?". No miksi en antaisi, koska tiedän tämän rottapottasen olevan täydellinen "terapiarotta".
Poju siinä silitteli ja nautti Orvokin seurasta ja lämmöstä. Kuulin miten piuhapylly raksutti ja näin miten lapseni sai hymyn huulilleen. Sitten hän totesi, että "Orvokki lähettää hyvää energiaa." ja en voi sitä kieltääkään. Maailmassa on paljon asioita mitä ei voi selittää järjellä. En tosin edes haluaisi kaikelle selitystä. Riittää, että on asioita ja saa kokea kaikkea. Miksi pitäisi kyseenalaistaa aina kaikki, siinä menee hukkaan niin paljon.
Annetaan kuvien kertoa tästä asiasta ja nautitaan siitä mitä rotat meille antavat!
Ai niin, se on kevät ainakin täällä Naantalissa nyt. Toivottavasti se tavoittaa muuallakin ihmiset ja eläimet. Muistakaa varautua tulevaan punkkikauteen ja pitäkää huolta jokaisesta enemmän ja vähemmän karvaisesta!
Iloa päivääsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!